Uskonnollisen suvaitsemisen evoluutio

Jerusalem

Granada

Fez

Ammoisina aikoina maailmaa hallitsivat monijumalaiset uskonnot. Niiden jumalat liittyivät erilaisiin luonnonilmiöihin ja auttoivat selittämään elämän ja kuoleman mysteerejä. Nykyisistä suurista maailmanuskonnoista hindulaisuus on yhä polyteistinen, mutta henkiusko kukoistaa myös lukemattomissa pienemmissä uskonnoissa Itä- ja Etelä-Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa.

Vanhin kirjauskonnoksi kehittynyt monoteismi oli Persian vanha uskonto, zarathustralaisuus. Aabrahamilaisen monoteismin vanhimmassa muodossa juutalaisuudessa näkyvät vielä merkit Lähi-idän polyteistisistä uskonnoista. Kristinuskossa ne näkyvät muinaisuskonnoissa esiintyneen kolminaisuuden, auringonjumalan, maan jumalattaren ja messiaspojan, paluuna doktriiniin kirkolliskokouksissa ja myöhemmin eurooppalaisia polyteistisiä uskomuksia sulauttaneissa pyhimyskulteissa. Sekä kristinusko että myöhemmin islam absorboivat ydinalueiltaan edemmäs laajentuessaan perinteitä, tapoja ja kultteja käännytettyjen alueiden vanhemmilta uskonnoilta, muinaisten Kreikan, Rooman, Persian, Intian, Mesopotamian ja Keski-Euroopan opeista. Islam on kuitenkin nykyisistä maailmanuskonnoista johdonmukaisimmin yksijumalainen.

Uskonnot ja imperiumit

Muinaisina aikoina valtakuntien hallitsijat julistivat itsensä jumaliksi tai vähintäänkin katsoivat hallitsevansa jumalten armosta. Oli luontevaa, että kullakin valtakunnalla oli takanaan omat jumalansa, ja sotaonnen katsottiin riippuvan siitä, kenen jumalat olivat vahvempia tai mikä kansa oli parhaiten miellyttänyt jumaliaan, niin etteivät nämä kääntäisi sille sotakentällä selkäänsä.

Juutalaisuudessa muinainen ajatus kunkin kansan omista jumalista näkyy vielä, vaikka antaakin jo myöten yksijumalaisuudelle. Maailman loivat elohim (jumalat), Jumala on meidän jumalamme ja Baal taas heidän, mutta tästä kehityttiin havaitsemaan, että Jumala onkin yksi ja muiden kulttien palvojat palvovat epäjumalia. Samalla luovuttiin jumalten suosion kilvoittelusta uhraamisella ja muulla sellaisella. Kristinuskosta ja islamista jäi pois juutalaisuuden etninen eksklusiivisuus, ne olivat universalistisia uskontoja, joihin kuka tahansa saattoi kääntyä. Jeesus oli kiistaton suvaitsevaisuuden ja universaalin rakkauden opettaja, olipa mitä mieltä tahansa siitä, mikä hänessä oli inhimillistä ja mikä jumalallista.

Monoteismi muodosti maallisille imperiumeille megalomaanisen haasteen, sillä vaikka profeetat tolkuttivat, että Jumalan valtakunta on eri asia kuin maallinen synnillinen valtakunta, kuninkaat, sulttaanit, keisarit, paavit ja kalifit jatkoivat itsensä oikeudetonta korottamista Jumalan edustajiksi. Jos kerran oli vain yksi Jumala, piti olla myös vain yksi valtakunta, ja koko maailma piti saattaa sen hallintaan. Roomasta tuli uusi Babylon, kun se omi kristinuskon valtionuskonnokseen ja teki Rooman piispasta paavin. Samalla kylvettiin kristikunnan vääjäämätön baabelilainen hajaannus, kun skismat ja kiroamiset pilkkoivat kirkkokuntia ja Bysantin kerettiläisvainot raivasivat tietä uudelle uskonnolliselle herätykselle, joka lopulta kajasti Arabiasta islamin muodossa. Muhammed aloitti monoteistisenä uskonpuhdistajana, mutta tuli vielä elinaikanaan myös sodanjohtajaksi ja hallitsijaksi, mikä löi leimansa hänen jakamansa ilmoituksen olosuhteisiin.

Kalifaatti aloitti, kuten kristillistynyt Rooma, universaalin imperiumin tavoittelemisella, mutta törmäsi sekin pian baabelilaiseen hajaannukseen yrittäessään rakentaa mahdotonta. Lopputuloksena oli se, että keskiajalle tultaessa sekä kristikunta että umma olivat hajonneet keskenään kilpaileviin imperiumeihin, joista kukin väitti edustavansa ainoaa oikeaa tulkintaa omasta uskonnostaan. Maailmanhistoria on todistanut, ettei yhteinen Jumala sittenkään yhdistänyt ihmisiä maan päällä paljon enempää kuin polyteistiset imperiumit, vaan sotia saattoi yhtä hyvin siitä, millä tavoin ainoaan Jumalaan sai ja piti uskoa. Kainin ja Abelin veljessodat yhteisen Herransa suosiosta osoittautuivat yhtä verisiksi kuin meidän jumalat teidän jumalia vastaan.

Monikulttuuriset valtakunnat

Ihmiskunnan historia ei kuitenkaan ole pelkkää verilöylyn ja suvaitsemattomuuden historiaa. Se on myös sivistyksen, tieteen, taiteen ja suvaitsevaisuuden historiaa. Menestyvimmät ja kukoistavimmat imperiumit ovat onnistuneet luomaan pitkiä ajanjaksoja suhteellista rauhaa ja sivilisaatioiden synteesejä, vaikkei taidakaan olla yhtään imperiumia, joka ei olisi vähän väliä sotinut rajaseuduillaan.

Aleksanterin (Iskanderin) perustama hellenistinen imperiumi hajosi pian neljään osaan, mutta näiden seuraajaimperiumien kautta yhdistyivät kreikkalainen kulttuuri Persian, Mesopotamian ja Niilinlaakson kulttuureihin, ja synteesi ajan myötä kanavoitui Rooman valtakuntaan. Mesopotamia itsessään toimi suurena sivilisaatioiden sulatusuunina ja useimpien länsimaisina pidettyjen kulttuurijärjestelmien alkukotina. Persia yhdisti läntistä ja intialaista maailmaa. Rooman hajottua frankkivaltakunnat ja Bysantti yhdistivät omat kristinuskon versionsa laajojen hallitsemiensa alueiden historiallisiin perinteisiin. Näin teki myös arabien johtama Kalifaatti laajennuttuaan kattamaan suurimman osan romahtaneiden Bysantin ja Persian imperiumien alueista.

Islamin valtakunnan laajetessa muslimit pääsivät heti harjoittelemaan uskonnollista suvaitsevaisuutta, koska he saivat hallintaansa vanhoja sivistysmaita, vaikkakin Bysantin, Persian ja kristillisen Syyrian jatkuvan sotimisen heikentämiä. Juutalaisuus ja kristinusko olivat raivanneet helpon oikotien islamiin ja Lähi-idässä melkein kaikki sitä paitsi puhuivat arabian seemiläisiä lähikieliä. Koraani käski suvaitsemaan ja suojelemaan kirjan kansoja (kristittyjä, juutalaisia ja mandealaisia), jotka uskoivat samaan Jumalaan. Persian valloituksen jälkeen sama näkökulma omaksuttiin käytännössä zarathustralaisiin, mikä helpotti sitä, että seemiläisten juutalaisten ja kristittyjen tavoin myös zarathustralaisille tehtiin mahdollisimman helpoksi tie kääntymiseen islamiin. Paljon mielenkiintoisemmaksi kävi tilanne polyteistisessä Intiassa, jossa kuitenkin sielläkin linjattiin fatwoilla, että hinduja ei voitu pitää pakanoina, vaan Delhin sulttaanikunta ja myöhemmin Mogulivaltakunta antoivat heille käytännössä kirjan kansojen aseman.

Paljon parjattu Mongolivaltakunta, joka teki suurta tuhoa Kalifaatille varsinkin Persian ja Mesopotamian ydinalueilla, jotka olivat sen ajan maailman tiheimmin asuttuja, loi sekin laajan rauhan vyöhykkeen, jossa silkkitiet Kiinasta Intian, Persian ja Keski-Aasian kautta Lähi-itään ja Välimerelle kukoistivat. Marco Polon kirja on todistus Kublai-kaanin imperiumin sivistyksen ja menestyksellisen synkretismin puolesta. Siinä kuvataan, kuinka Kublai kutsui eri uskontojen edustajia opettamaan hoviinsa Kiinaan ja etsi keinoja integroida valtakuntaansa kaikkien sivilisaatioiden parhaat puolet.

Kun Mongolivaltakunta puolestaan hajosi osiin, sen tilalle Euraasian länsiosiin nousseet uudet imperiumit, Osmanivaltakunta, Persia ja Mogulien Intia, tulivat tunnetuiksi aikansa sivistyneimpinä ja edistyksellisimpinä valtakuntina, joissa tieteet ja taiteet kukoistivat kuten aikanaan Kalifaatissa. Turkin sulttaani sai hallintaansa suurimman osan arabimaista ja omaksui kalifin arvonimen. Myös islamilaisen maailman läntisimmissä osissa Marokossa ja Andalusiassa sivistys ja suvaitsevaisuus kukoistivat.

Alun perin Euroopan kristilliset imperiumit eivät voineet kilpailla sivistystasossaan muslimi-imperiumien kanssa, mutta asia muuttui vähitellen. Ristiretkien aikaan kosketukset Lännen ja Idän välillä saivat alkua ja löytöretket paransivat asiaa. Bysanttilaisten, osmanien ja maurien vaikutuksesta eurooppalaiskristityt alkoivat löytää uudelleen antiikin tiedettä ja ajattelua, jota arabit olivat kehittäneet edelleen. Renessanssista alkaen silkkiteiden rinnalle nousi länsieurooppalaisten avaamia uusia merireittejä, jotka johtivat myös uusien maailmojen löytämiseen ja kolonisoimiseen. Vähitellen uskonnollinen diktatuuri väistyi, mutta varsinaiseen uskonnolliseen suvaitsevaisuuteen olisi vielä matkaa.

Ei ole mikään salaisuus, että useaan otteeseen sunnalaiset imperiumit harjoittivat uskonnollista suvaitsemattomuutta ja sotivat uskonnollisia vähemmistöjä, niin muslimeja kuin ei-muslimeja vastaan. Samoin safavidien perustajan Ismail-shaahin kampanjat Persian valtakunnan shiialaistamiseksi olivat kaikkea muuta kuin suvaitsevaisia. Näistä huolimatta uskonnolliset vähemmistöt, sekä islamin monimuotoisuus että ei-islamilaiset vähemmistöt, selvisivät muslimi-imperiumien alueilla, varsinkin Osmanien ja Mogulien valtakunnissa, suhteellisesti paljon paremmin kuin miten uskonnollisia vähemmistöjä, sekä kristillistä monimuotoisuutta että ei-kristillisiä vähemmistöjä, kohdeltiin samanaikaisissa Euroopan imperiumeissa.

Muslimi-imperiumien valloituksiin liittyi sangen harvoin suoranaisia kansanmurhia – pikemminkin valloitettu väestö kääntyi ja integroitui useamman sukupolven kuluessa taloudellis-sosiaalisten keppien ja porkkanoiden avulla. Kristittyjen imperiumien kohdalla näin ei ollut. Iberian niemimaan reconquista johti kiistattomaan kansanmurhaan, jossa tapettiin ja karkotettiin Marokkoon ja Mauritaniaan paitsi koko Iberian muslimiväestö, myös juutalaiset. Myöhemmin myös kristinuskoon kääntyneet moriskot tapettiin ja karkotettiin, koska inkvisiittorit pitivät heitä ”epäluotettavina”. 1800-luvulla sama toistui Mustanmeren ympärillä, kun Venäjä ja sen balkanilaiset liittolaiset tuhosivat Balkanin, Krimin, Volgan ja Kaukasian muslimiväestöjä, aloittaen kansanmurhien sarjan, joka sitten kohdistui myös Anatolian kristittyihin ja Euroopan juutalaisiin.

Kristikunnan monimuotoisuuden suvaitseminen

Kuten voimme havaita edellä mainituista esimerkeistä, Euroopan kristilliset imperiumit eivät olleet kovin edistyksellisiä uskonnollisen suvaitsevaisuuden alalla. Reformaatio ei aluksi ollenkaan muuttanut asiaa. Eurooppa rypi kolme vuosikymmentä hurmeessa protestanttien ja katolisten sotiessa keskenään. Ranska kansanmurhasi hugenotteja ja vastauskonpuhdistus poltti elävältä kirkon uudistajia halki keskisen Euroopan. Protestantit eivät olleet sen suvaitsevaisempia, ja suomalaisetkin tekivät osansa: ”Ja ratsuamme Nevan vuossa juotettihin, se ui kuni häihin yli Veikselinkin, se kalpamme kostavan Reinille toi, ja Tonavasta keisarinmaljan se joi.”

Protestanttisilla alueilla väestö muutettiin protestanteiksi kuninkaiden mahtikäskyillä, joilla myös alistettiin kirkko valtiolle. Siitä yhä muistutuksena mm. Suomen valtiokirkko. Tuskinpa Luther ja kumppanit alun perin arvasivat, kuinka protestanttien valitsema liitto valtiovallan kanssa pitkällä tähtäimellä vaikuttaisi ihmisten uskonnollisuuteen ja sekularisoitumiseen. Välillisesti, vaikkakin pitkällä viiveellä, kiihkoisana alkaneesta reformaatiosta kuitenkin seurasi kristittyjen vähittäinen väsyminen keskinäisiin uskonsotiinsa ja kirkollisen pluralismin hyväksyminen, mikä avasi vähitellen ovia uskonvapaudelle. Asiaa edistivät aikansa hallitsevan merivallan Englannin valitsema oma tie sekä tietenkin Amerikan muodostuminen kaikkien Euroopassa uskonnollisesti vainottujen luvatuksi maaksi.

Kun katoliset ja protestantit lopulta hautasivat sotakirveensä Länsi- ja Keski-Euroopassa sekä Amerikassa, otettiin ensimmäinen suuri askel uskonnollisessa suvaitsevaisuudessa Euroopassa. Westfalenin rauha loi uudenlaisen järjestyksen maailmaan, sillä viimeinkin jumalkuninkaat saivat väistyä ja Jumalan valtakunta rauhoitettiin jonkinmoiseen pyhään erillisyyteen maallisesta politiikasta.

Jos protestantit ja katoliset alkoivat vähitellen sietää toisiaan, miten oli laita läntisen ja itäisen kristillisyyden välillä? Ristiretkien aikaan länsieurooppalaiset ristiretkeläiset olivat sumeilematta murhanneet kokonaisia kaupunkeja Anatoliassa, Syyriassa ja Levantissa, joissa suurin osa heidän uhreistaan oli kristittyjä. Näin katoliset kylvivät vuosisatoja kestäneen (ja osin yhä kestävän) katkeruuden ja vihan idän kristittyjen keskuuteen Lähi-idässä. Monet ikivanhat kristilliset yhteisöt mm. Jemenissä, Sokotralla, Afrikan sarvessa ja Intian rannikolla kohtasivat portugalilaisten ja muiden katolisten uskonkiihkoilijoiden vainon, joka johti monet kääntymään suojelun saamiseksi islamiin. Turkkilaisten valloittaessa Kyproksen saaren kreikkalaiset olivat saaneet niin tarpeekseen katolisten hallinnosta, että asettuivat turkkilaisten puolelle.

Siinä vaiheessa kun islaminuskoinen Osmanien valtakunta oli perinyt ortodoksisen Bysantin paikan, itäiset kirkot joutuivat suurelta osin eristyksiin toisistaan. Pohjoisessa Kiova käännytti tulevan Venäjän valtakunnan ortodoksiseen uskoon. Suuret määrät Balkanin ja Lähi-idän ortodokseja tietysti säilyttivät uskonsa myös muslimien alaisuudessa. Egyptin kopteja on yhä yli kymmenen miljoonaa ja Etiopia pysyi ortodoksikristillisenä valtakuntana. Sen sijaan Sudanissa pitkään kukoistanut kristillinen Nuubia kääntyi islamiin, mikä keikautti Niilinlaakson demografisen tilanteen muslimien eduksi. Länsirintamallaan ortodoksit kärsivät tappioita, kun katoliset Puolan ja Itävallan valtakunnat hallitsivat laajoja ortodoksisia alueita, nykyisiä Romaniaa, Ukrainaa ja Valko-Venäjää. Jotkut ortodoksit, kuten uniaatit ja maroniitit, kääntyivät paavin liittolaisiksi poliittisista syistä. Jotkut muut kirkkokunnat kuten Transilvanian unitaristit hakivat turvaa Turkin valtakunnalta. Suurin osa albaaneista ja bosniakeista kääntyi islamiin.

Maailmansotien jälkeen suurin osa ortodoksisista maista joutui ateistisen kommunismin ikeeseen, jopa Etiopia, jossa kommunistinen sotilashallinto kaappasi vallan viimeiseltä keisarilta 70-luvulla. Ainoastaan Kreikka ja Kypros pysyivät osana läntistä maailmaa, ja niissäkin vaihtelivat sotilasjuntat ja kommunistiset kaappaushankkeet. Turkin Kyprokselle tekemää humanitaarista interventiota on kiittäminen, että Kreikan ja Kyproksen sotilasjuntat kaatuivat ja maat liittyivät osaksi läntistä maailmaa. Muu osa ortodoksista maailmaa vapautui vasta kommunismin romahtaessa vuosina 1989-1992, ja siitä lähtien voidaan sanoa, että nyt niin protestantit, katoliset kuin ortodoksit olivat suurimmaksi osaksi mukana yhteisessä läntisessä sivilisaatiossa, jossa sekulaari demokratia, monipuoluejärjestelmä ja markkinatalous vallitsevat. Myös suurin osa Amerikkaa ja Australia ovat mukana tässä suvaitussa maailmassa. Epädemokraattiset maat, kuten Venäjä, Valko-Venäjä ja Serbia, näyttävät yhä olevan erillisiä, mutta kyse ei enää ole uskonnosta, vaan politiikasta.

Juutalaisten ja muslimien suvaitseminen

Ei-kristillisten uskontojen suvaitseminen alkoi Euroopassa hyvin myöhään. Sen jälkeen kun Eurooppa käännytettiin miekalla ja tulella kristinuskon eri versioihin, merkittävimpiä ei-kristittyjä yhteisöjä ovat olleet juutalaiset ja muslimit. Juutalaiset ovat asuneet laajalla alueella hajallaan, kun taas muslimit keskittyneet mantereen laidoille, jonne maurien, turkkilaisten ja tataarien valtakunnat kerran ulottuivat. Juutalaiset ja muslimit saivat Euroopan maissa kansalaisoikeuksia hyvin hitaasti ja myöhään, ja kuten kaikki tietävät, 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku olivat raivoisan juutalaisvastaisen vainon aikaa melkein kaikkialla Euroopassa. Muslimien kansanmurhat Espanjassa, Balkanilla, Krimillä, Volgalla ja Kaukasiassa mainitsinkin jo edellä.

Natsi-Saksan ja sen liittolaisten toimeenpanema holokausti ja toinen maailmansota toimivat lopulta jonkinlaisena shokkihoitona eurooppalaisille. Niiden jälkeen siionismi alkoi kiinnostaa myös protestanttisia kristittyjä ja alettiin yhä useammin puhua juutalais-kristillisestä sivilisaatiosta. Juutalaiset tulivat siis ensimmäisenä ei-kristillisenä ryhmänä uskonnollisesti suvaituiksi Euroopassa. Heitä alettiin korostaa ja nostaa myönteisesti, ja antisemitismiä pitää barbaarisena ja tuomittavana, mitä se tietenkin olikin.

Tässä vaiheessa lukija varmaankin arvaa, mikä on seuraava asiani. Euroopassa pitkään jatkunut muslimiviha, islamofobia, johti ristiretkiin ja muihinkin uskonsotiin, Iberian niemimaan kansanmurhaan sekä 1800-luvulla useampiin kansanmurhiin Balkanilla ja Mustanmeren ympärillä. Euroopan valtioiden ja Venäjän hyökkäykset Turkin valtakuntaan olivat suoranaisena syynä siihen, että aiemmin rauhassa eläneitä Anatolian kristittyjä, armenialaisia, assyrialaisia ja kreikkalaisia, alettiin vainota.

Muslimivainot eivät ikävä kyllä suinkaan loppuneet sadan vuoden takaisiin tapahtumiin ja Osmanivaltakunnan tuhoon. Ne ovat toistuneet uudelleen 1980-luvulta alkaen, kun Venäjä, Serbia ja Armenia ovat hyökänneet muslimikansojen kimppuun Azerbaidzhanissa, Bosniassa, Kosovossa ja Tshetsheniassa. Noilla alueilla harjoitetun kansanmurhapolitiikan lisäksi Länsi-Euroopassa ja Amerikassa on 2000-luvulla levinnyt hysteerinen islamofobia, jonka edustajista monet uhoavat avoimesti muslimien kansanmurhaamisella, etnisillä puhdistuksilla ja muslimimaiden pyyhkäisemisellä kartalta. Anders Breivikin manifesti on hyvä kooste näistä ajatuksista, joille ei voi ummistaa silmiään ja kuitata yhden hullun houreiksi. Muslimivihaa levitetään aktiivisesti myös Suomessa.

Olisi korkea aika sille, että eurooppalainen sivistys laajenee hyväksymään myös muslimit. Katoliset, protestantit ja ortodoksit ovat oppineet hautaamaan uskonnolliset sotakirveensä toisiaan vastaan ja suvaitsevat nyt toistensa uskontoja. Vain pieni joukko fanaatikkoja lietsoo aktiivisesti vihaa erilailla uskovia kristittyjä vastaan. Myös juutalaiset on toisen maailmansodan traumojen aiheuttaman häpeän vuoksi opittu hyväksymään ja heidät suvaitaan nyt jopa jonkinlaisina kunniakristittyinä, vaikkeivät Jeesukseen uskokaan. Useimmat kristityt ja useimmat juutalaiset hyväksyvät toisensa ja sen, että he voivat elää yhdessä, vaikka uskovat Jumalaan hieman eri tavoin. Pienet ääriryhmät voivat räksyttää, mutta ne eivät hallitse yleistä mielipidettä.

Ikävä kyllä sen sijaan suhteessa islamiin yleistä mielipidettä hallitsee yhä peruskielteinen asennoituminen. Ääriryhmät räksyttävät yhä äänekkäämmin. Muslimi hyväksytään vain jos hän on niin maallistunut, että uskonto ei mitenkään näy eikä kuulu ulospäin, ja silloinkin häneen suhtaudutaan epäilyksellä ja ”toisena” heti jos hän sanoo nimensä tai alkuperämaansa. Kuitenkin islam on osa samaa aabrahamilaista perinnettä kuin kristinusko ja juutalaisuus. Se on osa samaa Välimeren, Mesopotamian ja Niilinlaakson sivilisaatiota, joka on valloittanut koko Euraasian länsiosan, Persiaa, Euroopan perukoita, Pohjois-Afrikkaa ja Amerikkaa myöten. Alkaen antiikin ajoista, jatkuen keskiaikana ja nykyaikaan saakka kristillinen ja islamilainen maailma eivät tällä alueella ole olleet toisistaan erillisiä, vaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa, riippumatta siitä kumpi maailma on milloinkin ollut teknologisesti ja kulttuurisesti edistyneempi. Välimeren kaikki puoliskot ovat kehittyneet yhdessä ja vaikuttaneet toisiinsa.

Alueen suuret maailmankaupungit ovat aina olleet kulttuurien kohtauspaikkoja, joista vaikutteet ovat levinneet merenkulkijoiden, kauppiaiden, opettajien ja saarnamiesten mukana periferioihin. Ajatelkaapa vaikka Alexandriaa, Konstantinopolia, Jerusalemia, Roomaa, Kairoa, Bagdadia, Córdobaa ja Marrakeshiä, ja miettikää sitten Lontoota, Pariisia, Berliiniä, Tukholmaa, Moskovaa ja New Yorkia. Kulttuurivaikutteet eivät ole tuhonneet toisiaan, vaan rikastaneet, ja historia on käynyt kulkuaan.

Suvaitsemisessa ei ole kysymys siitä, että yksi nielaisee toisen, vaan siitä, että monikulttuurisuus on aina ollut tosiasia, se on aina onnistunut, ja kaikki mitä pidämme sivilisaationamme, on seurausta tästä kulttuurivaikutusten jatkuvasta sekoittumisesta ja kehittymisestä. Milloin suvaitsevaisuus on kukkinut, tuloksena on ollut kukoistavia imperiumeja, maailmankauppaa, vaurautta, tieteellistä ja taiteellista kehitystä. Milloin taas suvaitsemattomuus ja ahdasmielisyys ovat vallinneet, seurauksena on ollut pysähtyneisyyttä, jälkeenjäämistä, verilöylyjä ja totalitarismia. Kumpaakin on nähty Välimeren kaikilla puolilla.

PS. Vihaisille lukijoille lisämainintana, että totta kai olen samaa mieltä myös islamilaisten maiden osalta. Niissä on paljon suvaitsemattomuutta erilailla uskovia kohtaan ja varsinkin 70-luvun jälkeen islamistinen liike on lietsonut aktiivisesti vainoharhaista ja vihamielistä suhtautumista juutalaisiin ja kristittyihin. Tämä kirjoitus on kuitenkin kirjoitettu suomalaisille ja yrittää kertoa heille jotain uutta. Arabeille, persialaisille tai turkkilaisille tämän voisi kirjoittaa hieman toisesta näkökulmasta, korostaen enemmän niitä historian kohtia, joissa heillä on suurimmat sokeat pisteet.